Taustaa, muisteloa ja sen sellaista lätinää

Lienee hyvä idea alottaa blogi turisemalla siitä, mikä minut alun alkaen harrastuksen pariin ohjasi. Täten siis seuraa murheellinen tarina: 

Oli kaunis kesäilta kun erään äitini luona vierailleen henkilön itseäni vanhempi (ja kaiketi hieman salaa ihailemani) poika kaivoi repustaan esille Warhammer Fantasy Battlen juuri ilmestyneen kuudennen laitoksen sääntökirjan, jonka selailua hämärässä teltassa sain seurata. Ja voi pojat! Yksitoistavuotias minä oli myyty jo sääntösivujen kuvituksen kohdalla, mutta lopullisen täystyrmäyksen aiheutti (kenties tämä, en ole koskaan kyseistä sääntökirjaa omistanut) kuva Keisarikunnan keihäsmiesrykmentistä aurinkoisine kilpineen ja paksuine keihäineen.

Sain muutaman kaverini innostumaan ajatuksesta kerätä, koota ja maalata kalliita sotaukkeleita (ja kenties jopa pelata hurjia pelejä, joskin jokainen meistä ymmärsti sääntöjen englanninkielisyyden olevan suuri haaste). Yksi kavereistani päätti alkaa kokoamaan örkkiarmeijaa, toinen taas korkeahaltioiden joukkoa (ja sai nössön maineen) kolmannen päätyessä kaaoksen julmiin sotureihin. Myöhemmin mukaan liittyivät vielä rottamiehiä ja hautakuninkaita harrastaneet henkilöt. Jostain selittämättömästä syystä itse aloin keräilemään Vampire Counts -sakkia, joka kieltämättä oli "aika makee", mutta jokseenkin epäminämäinen valinta - enhän ole koskaan ollut erityisemmin kiinnostunut kauhukuvastosta.

Kaverieni "isojen poikien" kontaktien kautta saimme tietää, että ukkeleita myydään Porissakin - niinpä suuntasimme jossain muodostelmassa Pitkäkiekko-liikkeeseen. Jostain ihmeen syystä ensimmäiseksi figukseni päätyi Black Coach, jonka voitte arvata olleen kammottavaa koottavaa ja maalattavaa mistään mitään tietämättömälle vasta-alkajalle (ja jonka nimi "musta valmentaja" hämmensi suunnattomasti varsin vajaan englannin kielen taitoista minua). Noh, sain kuin sainkin osat liimalla yhteen (ja sormeni myös), joskin saumat irvistelivät hirvittävästi, ja taisi joitain osia tyystin kokoamisen tiimellyksessä kadotakin. Maalauksesta en edes tohdi puhua - se ei koskaan, saati tuolloin, ollut vahvimpia puoliani. Kivaa kuitenkin oli ja olin hyvin ylpeä tuotoksistani.

Vähä vähältä ukkokokoelmani kuten myös maali- turposi muiden muassa kahdellakymmenellä maalipurkkiin eksyneen näköisellä zombiella ja jättiläislepakoilla, joiden lentotikut katkesivat heti blisteristä otettaessa. Joku ystävällinen olisi voinut kertoa minulle jotain esimerkiksi seuraavista seikoista: armeijan rakentaminen, pohjamaalaus, valujälkien poisto, sutien huolto, maalien ohennus... Sanalla sanoen, harrastukseen tuli käytettyä aikaa ja rahaa, mutta ymmärrys oli aivan lapsen tasolla - noh, olinhan lapsi.

Grave Guardeja - en omistanut metallista maalia, joten metalliset kohdat oli jätettävä maalaamatta

Yksi kerrallaan kaveriporukastani innostus väheni. Eikä ihme: huhuttuja "mahtavia peli-iltoja" ei oltu pelattu ainuttakaan - eihän kukaan edes omistanut sääntökirjaa ja armeijakirjojenkin lukeminen oli varsin haastavaa (puhumattakaan siitä, ettei kenelläkään ollut armeijalistan sääntöjä täyttävää armeijaa, sillä kaikki ostelivat vähillä viikkorahoillaan vain päheitä rare-yksiköitä). Jossain kohtaa kaiketi muutamia vuosia myöhemmin (googlailujeni perusteella 2005) vaihdoin armeijani vasta julkaistuun jättien kuningaskunnat -porukkaan, ja maalaamattahan se pataljoona lopulta jäi suurimmaksi osaksi.

Tässä vaiheessa luontevinta luonnollisesti oli vaihtaa peliä. Osa kavereistani päätti alkaa keräilemään Warhammer 40k -ukkoja. Itse en ajatuksesta innostunut. Sen sijaan päätin tuolloisen parhaan kaverini kanssa alkaa harrastamaan Blood Bowlia. Olimme jo tarpeeksi vanhoja ymmärtämään kunnolla englantia, ja säännöt tulikin luettua. Siihen se jäikin. Suurena kääpiöiden ystäväni päätin alkaa koota kääpiöarmeijaa. Armeijakirjankin ostin sopivasti ennen seuraavan laitoksen julkaisua...

Vihdoin oli Warhammer Fantasy Battlen seitsemännen laitoksen julkaisemisen aika. Tämä oli myös minun ja parhaan kaverini viimeinen tilaisuus saada pelistä kiinni. Ostimmekin aloituspakkauksen puoliksi, hän sai goblinit (olihan hänellä jo entuudestaan (porukkamme parhaiten maalattuja) örkkejä) ja minä kääpiöt (jotka olivat muuten mielestäni perhanasti rumempia kökkäreitä kuin aiemmat elegantin vekkulit pitkäparrat). Sääntökirjakin tuli luettua, mutta ennen kuin ukot olivat pelikunnossa, kaverini taisi täyttää 15 vuotta, ja mopot ja hurja elämä vei häneltä mielenkiinnon harrastukseen. Lunastinkin häneltä paketin toisen puoliskon itselleni. Muut kaveripiiristä olivat jo lopettaneet aiemmin.

Kääpiöt sentään tuli pohjamaalattua, mutta maalaustekniikka muistuttaa lähinnä maalipulloon pudottamista

Voisikin sanoa, että tavallaan harrastukseni kuoli jo tuolloin. Kaikenlaista pyristelyä vielä tosin ilmeni. Ennen maalaustarvikkeitteni lahjoittamista (enhän halunnut maalien suotta kuivuvan purkkeihin), lukuisista armeijakirjoista eroon hankkiutumista ja osan ukkojeni myymistä (onneksi en ehtinyt myydä kaikkia) kokeilin vielä itsekin Warhammer 40k -ukkeleiden keräilyä, sekä Imperial Guardeilla että Space Orkeilla. Jälkimmäisten Codexia tosin en sentään koskaan ostanut - sen sijaan ostin kovakantisen ännännen laitoksen sääntökirjan juuri ennen laitoksen vaihtumista (kenenhän kanssa kuvittelin pelaavani?). Vitutti - taas meni ajoitus päin mäntyä. 40k-portin avautuminen tosin ohjasi pelailemaan Dawn of War -videopeliä. Hmm.. Vai olikohan se toisin päin?

Joltain naapurikaupungin heebolta aikamoisen kasan ostamastani Imperial Guardeista ei koskaan tullut mitään - taisin maalata 4 ukkoa ja yhden tankin (joka sai Sotavasaran Galtussa parhaan arvosanani ~6/10, sillä Tankissa ei ollut vaikeita yksityiskohtia ryssittäväksi) ja myin koko paskan halvalla pois. Örkkejä taas maalasin vain kolmen hyypiön verran.

Kuivaharjaus - ainoa (tuolloin) osaamani "edistynyt" maalaustekniikka

Vielä oli aika yrittää uudelleen Blood Bowlia - ongelmana oli vain, ettei ollut ketään kenen kanssa pelata. Yritin raivoisasti demottaa peliä pikkuveljelleni, uudelle parhaalle kaverilleni ja tyttöystävälleni (nämä demot muuten olivat ensimmäset ja ainoat koskaan pelaamani miniaryyripelipelipelit, hah). Ketään heistä ei jostain selittämättömästä syystä syttynyt väkivaltaisesta fantasiaurheilupelistä. Tein kuitenkin siinä tiimellyksessä Khemri-joukkueen. Blood Bowl intoilu ei sentään kadonnut kokonaan, vaan myöhemmin FUMBBL:ssa olen vuosien saatossa tullut virtuaalisesti otelleeksi puolen tuhannen ottelun verran.

Thro-Ra ja kolme peruslurkkia & lisää kuivaharjausta - ah ihanaa

Tuomas Pirisen suunnitteleman Mordheim-pelin sääntökirjan nettiversiota tuli myös tuolloin luettua, mutta se projekti (eli yksin fantasiointi ja ukkojen päätön ostelu) ei tuolloin edes noussut maasta - niin paljon kuin peli minua viehättikin.

Tässä vaiheessa kaiketi lukion alkupuolella päätin myöntää tappioni (eli pelikaverien putteen - uusia kavereita ei edes tullut jostain syystä mieleeni hankkia) ja lahjoitin pois valtavan kasani maaleja (en kehdannut asioida kaupassa ostamatta mitään, ja usein hyllyssä ei ollut etsimääni ukkoa), vanhentuneen 40k-sääntökirjani ja myin isohkon osan ukoistani (joista suurin osa oli maalaamatta, mikä lienee käsittääkseni aika tyypillistä).

Siemen kenties jäi kuitenkin mielen perukoille itämään. Mikä se siemen oli, ja itkiö se? Aiheesta (kenties) lisää seuraavassa postauksessa.